Takaisin koulunpenkille

Hieman yli puolet Suomen 267 tuhannesta ammatillisen koulutuksen opiskelijasta on aikuisia. He opiskelevat ammattitutkintoon tai erikoisammattitutkintoon johtavassa koulutuksessa. Iso osa heistä on alanvaihtajia, kuten valokuvausta opiskeleva Linda Lipponen Helsingistä.

Teksti ja kuva: Salla Niemi

linda
Uutta ammattia itselleen opiskeleva Linda Lipponen, 34, ehti olla lähes kymmenen vuotta edellisessä työssään nuorison ohjaajana Tapiolan nuorisotilan palveluksessa. Työ oli mieluisa, mutta intohimo sitä kohtaan alkoi hiljalleen väljähtää.

– Työkaveri sanoi, että lähde nyt ihmeessä opiskelemaan, kun susta voisi tulla jotain muutakin! Aloin tosissaan miettiä, että niin, musta voisi ehkä tulla jotain muutakin kun tätä. Ja sen jälkeen ajatus oli aika selkeenä omassa päässä, Lipponen kertoo.

Tie vei opintovapaalle ja Stadin aikuisopistoon opiskelemaan Valokuvaajan ammattitutkintoa (VAT). Kyseessä on aikuisten iltakoulutus, ja lähiopetusta on kolmesta viiteen iltaan viikossa. Tutkinto suoritetaan näyttötutkintona.

– Koulu alkaa viideltä ja kestää kahdeksaan tai yhdeksään asti. Päivät menee tosi ­nopeasti, kun on tosi mielenkiintoista asiaa ja on innokas oppimaan uutta, Lipponen kertoo innostuneena.

Lipposen työhistoriaan on mahtunut nuorisotyön lisäksi toimistotöitä Suomen Pankissa sekä Sokoksen myyjänä ja osastovastaavana. Lisäksi kolme kesää vierähti Pariisin Disneylandin lipunmyynnissä. Miksi hän sitten päätyi opiskelemaan valokuvaajaksi?

– No, siinä kiteytyy se mun intohimo. Valokuvaamaan aloin syksyn 2013 tie­noilla pin-up-kuvioissa, tein tapahtumakuvausta ihan huvin vuoksi ja otin tytöistä yksittäiskuvia. Kaverini, joka pyöritti mallitoimistoa, ­totesi, että hitto sä otat hyviä kuvia!

Pikkuhiljaa Lipponen rohkaistui ja osti parem­man kameran digipokkarin tilalle. Kuvaaminen oli siinä vaiheessa vielä kuitenkin harrastus. Ennen ammattilaiskameran ostamista Lipponen halusi selvittää olisiko ­hänellä tarvittavia taitoja kuvaajaksi, sillä kamera ei hänen mukaansa tee kuvaajaa. Yksi askel oli hankkia studiovalosetti ja harjoitella niiden käyttöä kotona. Sekä tietenkin treenata sommittelua ja erilaisia rajauksia.

Oppiminen on omalla vastuulla

Edellisen kerran Lipponen opiskeli entisessä Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa (nyk. Metropolia) sosionomiksi kymmenisen vuotta sitten.

– Äiti oli nähnyt jossakin sanan sosionomi ja sanoi, että se on varmaan jotain sosiaalista, mee sinne, kun oot aina tullut ihmisten kanssa toimeen, Lipponen nauraa.

Erityisiä odotuksia aikuisopinnoista amiksessa Lipposella ei ollut. Paluu koulunpenkille kymmenen vuoden tauon jälkeen jännitti kuitenkin jonkin verran. Pelko siitä, että osaako edes muistiinpanoja kirjoittaa, naurattaa nyt ensimmäisen lukukauden ollessa lähes takana.

– Opiskelu on tosi erilaista kuin nuorempana, kun monilla on jo työkokemusta enemmän alla. Meillä on todella laaja kirjo erilaisia ihmisiä ja tyypit osaa eri asioita. Opimme toisiltamme paljon, Lipponen analysoi.

Hän kertoo olevansa tyytyväinen, sillä lähiopetuksen määrää on lisätty vauhdissa syksyn kuluessa. Alunperin lähi-iltoja piti olla vain keskimäärin kolme viikossa.

– Mietin, että apua, ehdinkö mä siinä mitään oppia, hän muistelee.

Itsenäisten tehtävien määrän Lipponen kokee realistiseksi ja arvioi, että töidenkin ohella VAT-opinnot olisivat mahdollisia, kunhan ei ole iltatöissä. Opintovapaa on mahdollistanut Lipposelle paitsi iltaopinnot, myös päivisin harjoitteluaikaa kuvankäsittelyyn. Hän korostaakin opiskelijan omaa vastuuta opintojen edistymisestä ja oppimisesta.

Mutta miten täysipäiväisesti työssäkäyvän on rahallisesti mahdollista jäädä opintovapaalle ja ryhtyä opiskelijaksi? Ratkaisu Lipposelle löytyi aikuiskoulutustuesta, jonka turvin Suomessa uudelleenkouluttautuu noin 10 000 ihmistä vuosittain. Lisäksi on tietysti omat säästöt ja kuvauskeikoista saadut tienestit.

– Luojan kiitos, on mahdollista käyttää aikuiskoulutustukea. Palkka on ollut turvattu tulonlähde jo pitkän aikaa, ja olisikin iso kynnys lähteä opiskelemaan, jos pelkää taloudellista puolta. Tässä iässä ihmisillä saattaa olla jo lainoja ja lapsia. Siinä voisi jollakin käydä niinkin, että on samassa ammatissa 30 vuotta, vaikka ei edes pitäisi työstä!

Valokuvaajan siipiä kokeilemaan

Leikittelemme ajatuksella vanhojen ja uusien ammattien yhdistämisestä. Miten nuorison ohjaajan ja valokuvaajan ammatit menisivät yksiin? Eivät ihan suoraan ainakaan, mutta toisessa voisi olla hyötyä toisesta. Lipponen kertoo oppineensa vanhassa työssään melkoisesti sosiaalisista taidoista ja ihmisten kanssa toimimisesta, josta onkin paljon hyötyä valokuvaajan ammatissa, jossa kuvataan usein ­ihmisiä.

Lipponen pääsi kerran myös hyödyntämään valokuvaustaitoja Espoon nuorten kanssa työskennellessään, kun he yhdessä kokosivat kuvasarjan Espoon kaupunginmuseon Gladiaattorit-näyttelyyn. Lipposen ottamissa kuvissa esiintyivät Tapiolan nuoret itse.

Millaisia urasuunnitelmia Lipposella sitten on jatkossa? Valokuvaamiseen ne varmasti tulevat liittymään.

– Katsotaan, tuleeko siitä koskaan kokopäivätyötä. Oon tehnyt jonkinlaisen suunnitelman, vaikka en haluakaan liikaa miettiä. Voisin yhdistää kahta työtä, esimerkiksi myyntityötä ja valokuvausta, hän pohtii.

Lipposella on ollut jo jonkin aikaa oma ­yritys, Lifu – Life Is Fun!, jonka hän perusti alun perin käsitöidensä myyntiä varten. Myös kuvauskeikkoja on yrityksen nimissä tehty. Lipponen tunnetaan Suomen pin-up-piireissä mallien kuvaajana. Potretit kiinnostavat häntä, mutta muut valokuvaamisen lajit, kuten dokumentaarinen valokuvaaminen, saavat jäädä ainakin toistaiseksi.

– Olisi tosi vaikeaa nähdä itseäni lehtikuvaajana, hän summaa.

Stressi ei kannata

Linda Lipponen löysi intohimonsa valokuvaamiseen vasta päälle kolmekymppisenä. Nuorille, opintojensa tai työuransa alkuvaiheessa oleville hänellä on muutama neuvo annettavana. Ensinnäkin, itselleen kannattaa antaa aikaa, jotta tietää, mitä haluaa opiskella ja tehdä työkseen.

– Nuoret stressaa ihan liikaa, jos ei tiedä vielä 17-vuotiaana mikä se oma juttu on. Itse menin lukioon, koska en tienny. Olisin mä voinut amikseen nuorenakin jo mennä, mutta en yhtään tiennyt mille alalle! Hain lukiosta sitten lisäaikaa miettiä, Lipponen muistelee.

Lipponen kehottaa miettimään, mistä itse pitää, ei suinkaan mitä yhteiskunta olettaa. Hänen mukaansa intohimoaan pitää toteuttaa vähintäänkin vapaa-ajalla, jos ei pääse toteuttamaan sitä töissä.

– Olkaa rohkeita kokeilemaan uusia ­juttuja. Ja uskokaa itseenne, Lipponen kannustaa!

Niin hän on itsekin tehnyt. Ja hyvinhän siinä on käynyt.